2.12.2017

Sen jälkeen, kun mieheni huomautti syömisestäni ja oksentelustani, että sen vuoksi meillä ei ole läheisyyttä enää niin paljon, ei seksiä. Sen jälkeen olen alkanut häpeämään ahmimiskohtauksiani hänen seurassaan. En haluaisi hänen näkevän. En halua hänen katsovan ja tuomitsevan. Haluaisin vain olla yksin rauhassa. Istua yksin telkkarin edessä ja ahmia niin paljon kuin lystään. Ja sen jälkeen oksentaa rauhassa. Tiedän, ettei se ole kaunista katseltavaa. Tiedän sen olevan ällöttävää. Siksi en haluakkaan hänen näkevän.

Ennen en hävennyt. En hänen seurassaan. Mutta nuo sanat osui ja uppoi. Tai ei ehkä ne sanat, vaan se äänensävy. Se miten kuulin hänen äänestään miten epänormaali ja ällöttävä olen. Epäonnistunut. Nyt tuntuu, että aina ahmiessani, hän katsoo minua inhoten. Että taas se alkaa, hyi mikä porsas. Siksi ahmin nykyään makuuhuoneessa. Loikoilen sängyssä, luen kirjaa ja vedän suklaata ja pullaa, jonka jälkeen lukkiudun vessaan oksentamaan.

Toisinaan mieheni lähtee lenkille. Silloin olen onnellinen. Saan rauhassa syödä mitä haluan ja oksentaa niin pitkään kuin siltä tuntuu. Toisaalta se saa oloni vain epäonnistuneemmaksi, häpeämään enemmän. Että hän nyt reippaana lähtee lenkille ja syö huomattavasti terveellisemmin kuin minä, kun minä puolestani jään tänne sohvan tai sängyn pohjalle ahmimaan kilokaupalla niin että vatsaan sattuu.  Tunnen itseni entistä lihavammaksi, rumemmaksi ja epäurheilullisemmaksi. Että jos mieheni minut jättäisi, en kenellekään kelpaisi.

Lähteekö hän lenkille juuri siksi, ettei joutuisi katselemaan ahmimistani, kuulemaan oksentamistani? Onko hän alkanut pitämään itsestään paremmin huolta jonkun muun vuoksi. Että voisi vaihtaa minut johonkuhun toiseen, joka myös pitää huolta itsestään, toisin kuin minä.

Joka kerta lupaan, etten enää ahmi. Aloitan terveellisen elämän, syön terveellisesti, en oksenna ja liikun. Joka kerta rikon itselleni antamani lupauksen.

30.11.2017

Käytävät ovat tyhjinä. Vain kaksi keski-ikäistä miestä kävelee edelläni toimiston luukulle. Kuunnellessani heitä, luulen heidän olevan työn puolesta jonkun asiakkaan asialla. Alkaa hävettää. Kävelen sisään mielenterveys polille, kävelen pitkin mielenterveys polin käytäviä pitkin. Eihän tänne tule kuin hullut. Masentuneet. Ahdistuneet. Sekopäiset. Mitä nuokin miehet ajattelevat. Katsovatko minua arvioiden, olenko hullu vai masentunut. Toimiston nainen puhuu kuiskien, aivan kuin hänkin häpeäisi puolestani.

Odottaessani en näe kuin ohi kulkevia hoitajia ja lääkäreitä. En yhtään asiakasta. Lattialla olevasta oksennuksesta päätellen muitakin asiakkaita on kuitenkin ollut. Hoitaja kävelee luokseni kutsuen minua nimelläni kysyvästi. Nyökkään ja hän ohjaa minut ryhmätilaan täyttämään kyselylomakkeita. Yhdessä lomakkeessa selvitetään masentuneisuutta, itsetuhoisia aikeita, toisessa ahdistuneisuutta, sitten alkoholin ja muiden päihteiden käyttö ja viimeisessä lomakkeessa yleisiä kysymyksiä terveydestä. Masennustesti? Ahdistuneisuustesti? Hullunako he minua pitävät? Miksi tulin? Tahdon pois. Mitä jos vain lähtisin? Kävelisin ulos noista lasisista ovista. Kuka minua tänne kaipaisi. Vapaaehtoisesti tulin, joten vapaaehtoisesti voin myös lähteä. Jännitän niin että hiki virtaa, selkäni tuntuu kostealta. Haisenkohan?

Lääkäri on mies. Tahdoin naisen! Tahdoin puhua naisen kanssa! Tästä tulee kamalaa. Vieläkö kehtaisin kääntyä ja kävellä pois?

Lääkäri kyselee kaikkea maan ja taivaan väliltä. Harrastuksia, läheisiä ystäviä, ketä kuuluu perheeseeni, onko kavereita, millainen kouluaikani oli, onko stressiä, murheita, mitä syön, painan, kauanko syöminen on ollut vaikeaa, milloin pahentunut, miten mieheni suhtautuu, miten poikani koulu menee, onko hänellä harrastuksia, miten vanhemmillani menee, entä siskoillani, syömmekö poikani ja mieheni kanssa yhdessä, miten poikani suhtautuu uuteen mieheeni, kenelle olen puhunut syömishäiriöstäni, miksi hain apua nyt. Kysymyksiä tulee ja tulee ja niin aiheen vierestäkin, etten tiedä mitä hän ajaa niillä takaa. Aluksi puhuminen tuntuu vaikealta. Tilanne tuntuu lähinnä kuulustelulta. Juuri tämän vuoksi en halunnut miestä. En näe hänessä häivähdystäkään sympatiaa. En tiedä luuleeko hän minun valehtelevan. Meneekö hänestä minulla muissa elämän osa-alueilla liian hyvin? Uskooko hän minua? En näe hänen ilmeestään mitään. En osaa lukea häntä lainkaan. Silmäkään ei räpsähdä.

Koko lääkärikäynnin ajan, minut sinne saattanut hoitaja istuu hiljaa huoneessa. Miksi hän on täällä? Miksei hän sano mitään? Ei kirjoita mitään ylös. EI tee mitään, istuu vain. Vilkuilen toisinaan häntä. Kuin hakien sympatiaa edes häneltä.

Muutaman viikon sisällä psykoterapeutti on minuun yhteydessä. Aloitetaan terapiajakso. Terapiajaksolla sitten mietitään, kuinka usein näemme, kuinka kauan käyn siellä ja tarvitsenko mahdollisesti muuta apua. Fysioterapialla ollaan kuulemma saatu hyviä tuloksia kehonkuvan muuttamisessa. Sitäkin on siis mahdollisesti luvassa. Minusta se kuulostaa oudolta. Miten johonkin asentoon vääntäytyminen tai jonkun liikkeen teko voi muuttaa ajatuksiani pään sisälläni? No, kai he tietävät mitä tekevät.

Olen onnellinen, etten lähtenyt. Onnellinen, että jäin.

29.11.2017

Lääkäristä ei ole kuulunut mitään. Lupasi siis soittaa, mikäli verikokeissani tai sydänfilmissäni on jotain huolestuttavaa. Kaikki on ilmeisesti siis hyvin. Omakannasta katsoinkin tuloksia, ja arvoni pysyvät viitearvojen sisäpuolilla. Osa arvoistani tosin ihan ylärajoilla, mutta rajojen sisäpuolella kuitenkin.

Tällaisia arvoja olivat B-HKR eli hematokriitti, joka ilmoittaa kuinka suuri osuus verestä on punasoluja. Minun arvoni oli 0,46 kun viitearvo on 0,35-0,46. Liiallinen punasolujen määrä voi johtua veri-, keuhko- tai sydänsairaudesta. Arvoni on kuitenkin viitearvojen sisällä, vaikka onkin aivan ylärajoilla.

Toinen aivan ylärajoilla oleva oli fP-Pi eli fosfaatti. Minun arvoni oli 1,41 mmol/l ja viitearvo on 0,76-1,41 mmol/l. Kohonnut fosfaattipitoisuus voi johtua mm. munuaisten vajaatoiminnasta, fosfaatin liikasaannista, asidooseissa tiloissa (mitä se tarkoittaa??), joissa esiintyy solujen hajoamista, D-vitamiinin yliannostuksesta tai sarkoidoosista, joka luotettavan googlen mukaan tarkoittaa siis eri elimiin muodostuvia tulehduskertymiä.

Vielä yksi lähes ylärajalla oleva arvo oli P-Na eli natrium. Viitearvo on 137-144 ja minun arvoni oli 143. Suurentunut natriumarvo on paljon harvinaisempi kuin liian pieni arvo ja se voi syntyä vain silloin, kun jostain syystä vettä ei saada tarpeeksi menetetyn tilalle. Voisikohan ylärajoilla oleva natriumarvoni johtua siis siitä, etten juo paljon mitään. Oikeastaan vain kahvia, joka kuivattaa elimistöä entisestään ja ahmiessani oksennan kaiken ulos, niin ettei mitään enää tule, ja varmaan nestekin tällöin elimistöstäni poistuu ihan minimiin.

Kaikki arvot kuitenkin viitearvojen sisäpuolella, joten ei hätää. En ole onnistunut tekemään vielä mitään peruuttamatonta vahinkoa keholleni. Ja huomenna pääsenkin jo ensimmäiselle psykoterapiakäynnille. Arviointikäynti nyt ensin.